On se hetki, kun huomaa, että jotkin asiat on vain tehtävä. On vain toimittava, vaikka ei tuntuisi siltä. Pakkopulla. Ei sitä tarvitse kerralla ahmaista ja nielaista, yhdellä yrittämällä, vaan sitä voi myös napostella pala palalta matkan varrella, jos vain muistaisi. Mutta syötävä se on. Ennemmin tai myöhemmin. Vaikka ei tuntuisikaan hyvältä. Ja kuinka se koskaan voisikaan tuntua hyvältä – pakkopullan syöminen? Jo pelkkä ajatus puistattaa.

Onkin turha odottaa, että ensin tuntisi olonsa hyväksi ja vasta sitten alkaisi syömään pakkopullaa. Tuskin tulee tapahtumaan, tai se vaatisi turhan paljon työtä, joka loppujen lopuksi on kuitenkin aivan turhaa. On toinenkin tapa.

Siinä hetkessä, kun on tehtävä jotain, toimittava, vaikka ei niin välittäisi, kannattaa ensin pysähtyä ajattelemaan. Sillä aina ensin tulee ajatus ja vasta sitten toiminta. Minkä ajatuksen haluat sillä hetkellä ohjaavan toimintaasi? Sen, että on pakko? Kuinka silloin toimisit?

Mitä jos, silloin kun tuntuu huonolta, mutta tietää, että on otetta haukku pakkopullasta, kysyisit itseltäsi kuinka toimisit, jos sinusta tuntuisi paremmalta? Kuinka toimisit, jos tuntuisi hyvältä? Mitä tekisit, jos se olisikin vain pala kakkua?

Meidän ei tarvitse odottaa, että meistä tuntuu hyvältä voidaksemme toimia oman hyvinvointimme parhaaksi – voimme toimia niin myös silloin, kun mikään ei tunnu huvittavan tai kun kaikki näyttää huonolta. Mutta vain, jos pysähdymme huomioimaan minkä ajatuksen annamme sillä hetkellä ohjata omaa toimintaamme.

Aina ensin tulee ajatus, jota seuraa toiminta. Se millaista toimintasi on, riippuu siitä millaisia ajatuksesi ovat. Ja ajatusta voi aina muuttaa – kun vain muistaa sen.