Aikaisin keväällä sain inspiraation tehdä jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. En päässyt sillä samalla hetkellä toteuttamaan inspiraatiotani, tuskin niin oli tarkoituskaan. Se oli vain välähdyksen omainen tunne, tieto siitä, mitä tulisi tapahtumaan ja mitä tulisin tekemään. Joten mitään kiirettä ei ollut. Muutama viikko jälkikäteen varasin asialle aikaa kalenteristani, mutta päivän lähestyessä huomasin siirtäväni tekemistä mitä erilaisemmista syistä. Kunnes sitten oli juuri se päivä, jolloin olin varannut aikaa asialle ja ikään kuin viimeinen hetki joko tehdä se tai jättää tekemättä, siltä päivältä, ennen kuin lähtisin hakemaan lapsia hoidosta. Päätin edetä.
Välittömästi keksin ongelman pukeutumisestani – en millään meinannut löytää sopivaa asua itselleni. Seuraavaksi huomasin, että ulkona alkoi sataa kaatamalla vettä. Selvä merkki, että nyt ei ole oikea aika. Lähdin kuitenkin matkaan. Moottoritielle päästyäni automme rengastasapainovalo alkoi palamaan. Taas merkki. Varmasti universumilta. Ja siitä ettei nyt ole oikea hetki. Soitin miehelleni (hän on pelastava ritarini) ja neuvojen mukaan ajoin lähimmälle huoltoasemalle tarkistamaan rengaspaineet. Siinä touhutessa ajattelin, että koska olin jo puolessa välissä matkaa, en kääntyisi enää takaisin, vaan jatkaisin sen mitä olin lähtenyt tekemään. Muuten olisin vain pettynyt itseeni. Matka jatkui. Merkeistä huolimatta.
Määränpäähän päästyäni, koin jälleen yhdenlaisen viivästyksen ja siinä vaiheessa olin jo varma, että ei tästä mitään tule. Tämän ei vain kuulu tapahtua. Ei ollut hyvä idea alunperinkään, aivan turhanpäiväinen. Samalla kuulin, että hei, homma hoidossa, nyt onnistuu. Ja menoksi. Toteutin aikomukseni.
Sillä mitä tein, ei itse asiassa ole juurikaan väliä, asia olisi voinut olla mitä tahansa, väliä oli sillä kuka ja mitä ajattelin olevani – millainen oli käsitykseni itsestäni ennen tapahtumaa ja mikä se oli tapahtuman jälkeen. Käsityksemme itsestämme muuttuu jatkuvasti. Ja siihen vaikuttavat aivan pienet, arkisetkin asiat.
Suurin juttu kuitenkin oli, että samana iltana, jutellessani oman valmentajani kanssa, hän sanoi minulle, että kuulee niin monen jättävän asioita tekemättä sen takia, että heille tulee niin vahva sisäinen tunne, intuitio, siitä, ettei jotain tule tehdä. Intuitio ei kuitenkaan koskaan estä meitä tekemästä mitään, vaan se johtaa aina toimintaan. Niin hän sanoi minulle.
Samalla hetkellä näin selvästi päivän aiemmat tapahtumat mielessäni, ja oivalsin, että ne merkit, mitä ajattelin olevan universumilta ja kertovan, että nyt ei ole oikea aika, olivatkin itse asiassa omia pelkojani, jotka heijastuivat välittömästi ulkopuoliseen todellisuuteen. Mieleni luomia esteitä, joita pelkoni minulle syötti, sillä kyseessä oli asia, jota en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Jotain, mistä mielelläni ei ollut minkäänlaista kokemuspohjaista referenssiä, että siitä selviäisi hengissä. Että selviäisin hengissä siitä, että kävisin elämäni ensimmäistä kertaa koeajamassa autoa yksin.
Se todellakin herätti minut (jälleen kerran) huomaamaan, kuinka helposti elämme autopilotilla – kyseenalaistamatta. Jos näin yksinkertaisessa ja arkisessa (voin sanoa nyt niin, koska kohtasin pelkoni, eikä sitä enää tämän asian suhteen ole olemassa) asiassa on mahdollista olla täysin pelkojensa ja epäilyjensä viemänä, niin missähän muussa se on mahdollista? Kuinka paljon huomattavaa jokaisessa hetkessä onkaan? Tarkoitus ei ole syyllistää itseään niistä asioista, joita on joskus jättänyt tekemättä, tai niistä, joita tulevaisuudessa tulee jättämään tekemättä, mutta valmentajani sanojen jälkeen, olen huomannut, että kun minulla on tunne, etten halua tai voi tehdä jotain, tarkkailen tunnetta. Ja joka kerta sen jälkeen olen huomannut, että kyseessä ei olekaan intuitio. Vaan joka kerta sieltä nostaa päätään pelko tai epäilys.
Intuitio johtaa aina toimintaan.