Sana epäonnistuminen on noussut esiin useammassa keskustelussa lähiaikoina. On pohdittu mitä epäonnistuminen itseasiassa on, mitä se tarkoittaa ja miten sen kukanenkin kokee. Lapsuudesta, jälleen, löytyy mainoita esimerkkejä siitä, kuinka olemme joskus epäonnistumiseen suhtautuneet oppimisena ja sitten yhtäkkiä kasvaessamme olemme jostakin käsittämättömästä syystä tehneet siitä lähes äärettömän peikon.
Muistatteko miten olette oppineet uimaan? Tai pyöräilemään? Tai tekemään mitään uusia asioita lapsena? Entä miten teidän vanhempanne ovat siihen suhtautuneet? Tämä taisi olla kiteytettynä tässä. 🙂
Miten opimme? Harjoittelemalla. Päättäväisyydellä. Sisulla. Joskus jopa itsepäisyydellä. Mikä ohjaa toimintaamme taustalla? Uskomus siitä, että onnistumme kyllä, kun meillä on oikeat asiat ensin hallussa. Entä mikä tukee uskomustamme? Kannustaminen. Onnistumisten juhliminen. Opastus. Uudet näkökulmat.
Kuten lapsena, opimme edelleen samalla tavalla. Ja oppimisen mainiona tukena ovat edelleen jo aiemmin mainitsemani asiat. Ja varmasti moni muu niiden lisäksi. Mikä on siis muuttunut? Mikä on saanut meidät pelkäämään epäonnistumista? Ja kuinka aikuiset, jotka kotona kannustavat lapsiaan silmät hehkuen ja innostuksen kyyneleet silmissä epäonnistumisesta toiseen jatkamaan ja jatkamaan harjoitustaan oppiakseen kävelemään tai pyöräilemään tai uimaan, tarjoten tukeaan parhaan mahdollisen tuloksen saavuttamiseksi, eivät toimi itsensä tai toisten aikuisten kohdalla samoin? Mikä on muuttunut? Missä luuraa meidän onnistumistemme juhlistaminen?
Epäonnistumista määriteltäessä kriteerinä on usein käytetty oman toiminnan vertaamista jonkin toisen toimintaan. Muut ovat tehneet jonkin asian, tai toimineet jossain tilanteessa, paremmin kuin itse on. Ja se voi tuntua epäonnistumiselta. Miten asia muuttuisikaan, jos vertauskohteeksi ottaisi vain ja ainoastaan itsensä – miten toimin tai olisin toiminut vuosi, kaksi sitten ja miten toimin nyt. Epäonnistuminen saisi ihan eri mittasuhteet. Sehän voisi toimia vaikka oman kasvun ja muutoksen mittatikkuna. Sen myötä voisi keskittyä ehkä helpommin myös sellaisiin asioihin kuin miten haluaisin toimia ja minkä olisi muututtava, jotta voisin toimia haluamallani tavalla. Miten epäonnistuminen epäonnistumiselta kuljen kohti menestystä, pää pystyssä.
Tai jos silloin, kun epäonnistumisen kokemus syntyy toisten reaktioista, siitä mitä näemme toisessa tapahtuvan, kun kerromme heille jostakin tapahtuneesta tai tilanteesta, joka ei ole mennyt odotetulla tavalla, luopuisimme omista olettamuksistamme. Etenkin olettamuksesta, että osaamme lukea toisten ajatuksia. Sillä toisten reaktiohan ei aina ole sitä mitä oletamme sen olevan, vaan usein peilaamme omia tunteitamme ja vain kuvittelemme lukevamme toisen ajatukset omiin tunteisiimme perustuen. Paljon helpompaa olisi kohdata mikä vain tilanne avoimena ja vailla ennakko-olettamuksia. Tiedän, se voi olla haastavaa. Aluksi. Harjoittelemalla siinäkin tulee paremmaksi, tiedän sen kokemuksesta J (…hups, ennakko-olettamus minulta, että voitte pitää sitä haastavana!)
Itse asiassa, koko epäonnistuminen-sanan olettamuksenahan on, että on olemassa myös onnistuminen. Epäonnistuakseen on tiedettävä mitä on onnistuminen. Ilman vertauskohdetta epäonnistumista ei olisi olemassa. Näitä kahta pidetään yleisesti toistensa vastakohtina. Entä jos ajateltaisiin onnistumista olomuotona? Olomuodolla ei ole vastakohtaa, vaan sillä on erilaisia tiloja. Silloin epäonnistuminenkin muuttuu vain yhdeksi onnistumisen tilaksi. Näin ajatellen epäonnistuminen ei ehkä tunnu enää läheskään niin pelottavalta. On helpompi keskittyä tekemään parhaansa.
ps. läppään juuri itselleni personal high fivea, sillä julkinen kirjoittaminen omalla nimelläni on ollut minulle epäonnistumisen pelon paikka – mutta hah, matkalla ollaan! Tuulta purjeisiin!