Rakastan unelmoimista – se on aina ollut osa elämääni ja saan siitä aivan uskomattoman hyvän olon tunteen. Unelmat voivat olla täysin epärealistisia (aluksi), mutta ne ovat tehty toteutettaviksi. Yleensä pala palalta, vähitellen. Joskus kyllä spontaanisti samantienkin!
Lapsena unelmoiminen ja haaveilu olivat jotenkin hyväksyttävämpiä kuin aikuisena, siihen jopa kannustettiin. Unelmointi ja mielikuvituksen käyttö lisää luovuutta. Mitä isompia unelmia sitä parempi. Oltiin kiinnostuneita unelmien yksityiskohdistakin. Mutta sitten jokin muuttuu. Kun kasvaa isommaksi, niin enää ei saakaan unelmoida ihan mitä haluaa, vaan täytyy olla realistinen. Unelmoinnille aletaan asettamaan rajoja. Joka kuuseen kurkottaa se katajaan kapsahtaa. Kaikkea ei voi saada. Hukkaan heitettyä aikaa. Mutta kuka nämä rajat asettaa? Oikeasti. Entä ovatko ne totta? Onko niillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa?
Usein nämä rajoitukset ovat omassa mielessämme. Luomme ne itse. Eikä siinä mitään, on vain hyvä ymmärtää, että jotkin uskomukset, joita olemme alkaneet pitää totuuksina, voivat myös estää meitä kulkemasta kohti sitä, mitä oikeasti haluamme. Ikään kuin painaisimme kaasua ja jarrua yhtä aikaa – esimerkiksi etsimme itsellemme sitä juuri oikeaa kumppania jakamaan elämämme, mutta samaan aikaan syvällä sisimmässämme pelkäämme ettemme ansaitse suurta rakkautta tai että tulemme jätetyksi. Tämä voi johtaa siihen, että kukaan ei tunnu hyvältä jätetyksi tulemisen pelossa. Tai tyydymme kehen vain sen juuri oikean sijaan, sillä emme usko ansaitsevan parempaakaan. Vaikka kuinka tuntuisimme tekevän kaikkemme sen oikean löytymisen eteen jotain jää puuttumaan, jokin ei täsmää. Koska sisällämme oleva uskomus vetää kaikessa hiljaisuudessa maton kerta kerralta päättäväisen mielemme jalkojen alta. Aivan huomaamatta.
Toki tämäkin voi olla vain minun uskomukseni. Onko sillä mitään tekemistä sinun todellisuutesi kanssa, sen päätät sinä ♥